Maailmanmenoa

Päätinpä jakaa pienen pätkän kehitysmaaopinnot ja työskentely kehitysmaissa -kurssin oppimispäiväkirjastani. :)

Arto Salosen luento oli jälleen hyvin vaikuttava. Olin kyseisen herran luennolla myös viime syksynä ja asiat olivat entuudestaan tuttuja, joskin tiedot päivitettyjä, joka on yksi asia jota arvostan Arton luennoissa. Asiat ovat ajan tasalla. Luennoilla saa tiedon siitä, missä tänä päivänä oikeasti mennään. Vaikka aiheet ovat synkkiä ja jotkut saattavat jopa ahdistua, niin ilmeni, että joissain asioissa mennään kuitenkin parempaan suuntaan. Esimerkiksi Reilu kauppa kasvoi Suomessa lähes 50 prosenttia viime vuonna. Toisaalta onko kyse siitä, että ihmiset haluavat pysyvää muutosta vai onko kyse ohi menevästä trendistä.

Käsiteltäviä aiheita luennolla oli niin paljon, että pää oli luennon jälkeen hetken aivan pyörällä. Toisaalta koska olin kuullut luennon aikaisemminkin, pystyin nyt käsittelemään asioita päässäni hieman paremmin kuin viime kerralla. Päällimmäisenä mieleeni jäi sellainen olo, että muutokseen on pyrittävä. Luento vaikutti myös muihin opiskelijoihin ja aloimme jo miettiä, kuinka sähkö tulisi vaihtaa vihreämmäksi, vaatteet tulisi kierrättää ja ruokailussa tulisi suosia kasviksia lihan sijaan. Usko siitä, että yksilönäkin voi ”parantaa maailmaa” oli jälleen palannut keskuuteemme. Toisaalta taas globaalit ongelmat tuntuivat paljon monimutkaisemmilta. Maapallomme vetelee niin sanotusti viimeisiään ja eriarvoisuus tuntuu lisääntyvän. Yli 60 prosenttia elämää ylläpitävistä luonnon ekosysteemeistä on vahingoittunut tai kestämättömässä käytössä. Materian arvostus on 70-luvulta asti ollut vain nousussa, kun taas sosiaalinen vauraus ei tunnu meitä länsimaalaisia enää kiinnostavan. Kehitysyhteistyötä tehdessämme ajattelemme, että haluamme auttaa vähäosaisia ihmisiä, mutta meillä on myös paljon opittavaa kolmannen maailman kansalaisilta. Yhteisöllisyys on muuttunut individualismiksi ja esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioitus on kadonnut. Ihminen on arvokas vain silloin, kun pystyy tuottamaan jotain yhteiskunnalle. Vanhuksia pidetään taakkana, koska he ovat yhteiskunnalle kallista väkeä. Masai -heimon edustajat ajattelevat, että kun vanhus kuolee, se on kuin kirjasto palaisi; niin paljon elämänkokemuksen mukana tullutta tietoa katoaa. Meillä sellaista ei osata enää arvostaa. Myös ihmisten välinen todellinen vuorovaikutus on saanut väistyä erilaisten virtuaalisten kanssakäymismuotojen tieltä. Suomessa vanhemmat viettävät lastensa kanssa keskimäärin seitsemän minuuttia vuorokaudessa, kun taas television ääressä vietetään noin kolme tuntia vuorokaudessa. Kuka kasvattaa nämä lapset? Opettajat, yhteiskunta vai kenties media?

Talouskasvu on tämän päivän merkittävin tavoite. Sen tavoittelu menee kaiken edelle, jopa ihmisoikeuksien. Salonen kertoi meille tapauksesta, jossa laitoksessa asuva vanhus sanoi hoitajille haluavansa vessaan, koska hänellä oli hätä. Hoitaja sanoi hänelle, että tämän tulisi tehdä tarpeensa vaippaan, kerta hänelle sellainen oli laitettu. Vaippapaketti kun tulee halvemmaksi kuin vanhuksien vessassa käyttäminen. Mitä loputtomasta talouskasvun tavoittelusta seuraa ihmisille? Ainakaan talouskasvu ei ole lisännyt ihmisten hyvinvointia. Tutkimusten mukaan talouden kasvaessa myös itsemurhat ovat lisääntyneet. Eikö raha teekään ihmisiä onnellisiksi? Todennäköisesti ylenpalttinen materiassa vellominen saa ihmiset tuntemaan itsensä arvottomiksi ja elämänsä sisällöttömäksi, mikä varmasti johtaa turhautumiseen. Jossain vaiheessa ihmisen on vaan pakko olla tyytyväinen siihen mitä jo on, eikä jatkuvasti haluta lisää. Sosiaalisen hyvinvoinnin lisääntyessä myös jatkuva materiantarve pienenee. Eräs viisas sananlasku kuuluu että ”Jos tietää minkä verran on tarpeeksi, on rikas.”