Lisää tsempparipalkintoja!

Viime aikoina korviini on kantautunut useita tapauksia, joissa lapsia on rankaistu heidän huonosta menestyksestä harrastuksissaan. Eikö harrastaminen saa enää olla vain kivaa vastapainoa arjelle? Harrastus on nykyään yksi suorittamisen kenttä. Aikuiset ovat siirtämässä suorituskeskeisyyttään myös lapsiinsa. Jos jotain tekee, siinä pitää olla paras.

Olin katsomassa 13-vuotiaiden jääkiekkoturnausta Salossa. Siellä ikäväkseni huomasin, kuinka pelit olivat poikien ikään nähden kovin vakavamielisiä. Vanhemmat huutelivat katsomosta kirosanoja ja moittivat sekä pelaajia, että tuomareita. Jos laittoi silmät kiinni, saattoi kuvitella olevansa jossain SM-tason pelissä, sen verran hurjaa meno oli yleisön puolella. Ja mikä ristiriita syntyikään, kun katsoi kentälle, jossa pelailivat juuri teini-iän saavuttaneet pojat. Painostus ei toki synny vain vanhempien toimesta, vaan myös valmentajan. Ihmettelin, miksi kentällä tuntui pyörivän vain muutama pelaaja kannattamastani joukkueesta. Sain kuulla seurueessani olevilta, että vain parhaat pääsevät pelaamaan, huonot istuvat vaihtopenkillä pahimmillaan koko pelin ajan. Olin hetken hyvin ihmeissäni. Eikö kyse olekaan siitä, että nuoret tulevat harrastukseen viihtymään, kehittymään ja tekemään parhaansa? Ei, ainakaan enää. Lapsista yritetään leipoa jo pienestä pitäen kiekkosankareita. Potentiaalisimpia kehitetään, heihin panostetaan ja muut roikkuvat mukana niin kauan, kunnes turhautuvat, eivätkä halua enää jatkaa harrastamistaan.

Kun jonain kauniina päivänä vien omia lapsiani harrastuksiin, haluan varmistaa että ilmapiiri on inhimillinen ja suotuisa lapselle. Olen sosiaalialan opiskelijana oppinut, että harrastamisella on lapselle suuri merkitys ja nimenomaan onnistumisen tunteissa ja osallisuudessa, sekä luovuuden kehittämisessä. Harrastus ei ole työ ja mielestäni ei ole edes tarpeellista vertailla harrastelijoita keskenään. Tietysti palautetta saa ja pitää antaa, mutta olisiko palkitseminen parempi tapa kuin rankaiseminen?

Jääkiekkoa Salossa

Maailmanmenoa

Päätinpä jakaa pienen pätkän kehitysmaaopinnot ja työskentely kehitysmaissa -kurssin oppimispäiväkirjastani. :)

Arto Salosen luento oli jälleen hyvin vaikuttava. Olin kyseisen herran luennolla myös viime syksynä ja asiat olivat entuudestaan tuttuja, joskin tiedot päivitettyjä, joka on yksi asia jota arvostan Arton luennoissa. Asiat ovat ajan tasalla. Luennoilla saa tiedon siitä, missä tänä päivänä oikeasti mennään. Vaikka aiheet ovat synkkiä ja jotkut saattavat jopa ahdistua, niin ilmeni, että joissain asioissa mennään kuitenkin parempaan suuntaan. Esimerkiksi Reilu kauppa kasvoi Suomessa lähes 50 prosenttia viime vuonna. Toisaalta onko kyse siitä, että ihmiset haluavat pysyvää muutosta vai onko kyse ohi menevästä trendistä.

Käsiteltäviä aiheita luennolla oli niin paljon, että pää oli luennon jälkeen hetken aivan pyörällä. Toisaalta koska olin kuullut luennon aikaisemminkin, pystyin nyt käsittelemään asioita päässäni hieman paremmin kuin viime kerralla. Päällimmäisenä mieleeni jäi sellainen olo, että muutokseen on pyrittävä. Luento vaikutti myös muihin opiskelijoihin ja aloimme jo miettiä, kuinka sähkö tulisi vaihtaa vihreämmäksi, vaatteet tulisi kierrättää ja ruokailussa tulisi suosia kasviksia lihan sijaan. Usko siitä, että yksilönäkin voi ”parantaa maailmaa” oli jälleen palannut keskuuteemme. Toisaalta taas globaalit ongelmat tuntuivat paljon monimutkaisemmilta. Maapallomme vetelee niin sanotusti viimeisiään ja eriarvoisuus tuntuu lisääntyvän. Yli 60 prosenttia elämää ylläpitävistä luonnon ekosysteemeistä on vahingoittunut tai kestämättömässä käytössä. Materian arvostus on 70-luvulta asti ollut vain nousussa, kun taas sosiaalinen vauraus ei tunnu meitä länsimaalaisia enää kiinnostavan. Kehitysyhteistyötä tehdessämme ajattelemme, että haluamme auttaa vähäosaisia ihmisiä, mutta meillä on myös paljon opittavaa kolmannen maailman kansalaisilta. Yhteisöllisyys on muuttunut individualismiksi ja esimerkiksi vanhempien ihmisten kunnioitus on kadonnut. Ihminen on arvokas vain silloin, kun pystyy tuottamaan jotain yhteiskunnalle. Vanhuksia pidetään taakkana, koska he ovat yhteiskunnalle kallista väkeä. Masai -heimon edustajat ajattelevat, että kun vanhus kuolee, se on kuin kirjasto palaisi; niin paljon elämänkokemuksen mukana tullutta tietoa katoaa. Meillä sellaista ei osata enää arvostaa. Myös ihmisten välinen todellinen vuorovaikutus on saanut väistyä erilaisten virtuaalisten kanssakäymismuotojen tieltä. Suomessa vanhemmat viettävät lastensa kanssa keskimäärin seitsemän minuuttia vuorokaudessa, kun taas television ääressä vietetään noin kolme tuntia vuorokaudessa. Kuka kasvattaa nämä lapset? Opettajat, yhteiskunta vai kenties media?

Talouskasvu on tämän päivän merkittävin tavoite. Sen tavoittelu menee kaiken edelle, jopa ihmisoikeuksien. Salonen kertoi meille tapauksesta, jossa laitoksessa asuva vanhus sanoi hoitajille haluavansa vessaan, koska hänellä oli hätä. Hoitaja sanoi hänelle, että tämän tulisi tehdä tarpeensa vaippaan, kerta hänelle sellainen oli laitettu. Vaippapaketti kun tulee halvemmaksi kuin vanhuksien vessassa käyttäminen. Mitä loputtomasta talouskasvun tavoittelusta seuraa ihmisille? Ainakaan talouskasvu ei ole lisännyt ihmisten hyvinvointia. Tutkimusten mukaan talouden kasvaessa myös itsemurhat ovat lisääntyneet. Eikö raha teekään ihmisiä onnellisiksi? Todennäköisesti ylenpalttinen materiassa vellominen saa ihmiset tuntemaan itsensä arvottomiksi ja elämänsä sisällöttömäksi, mikä varmasti johtaa turhautumiseen. Jossain vaiheessa ihmisen on vaan pakko olla tyytyväinen siihen mitä jo on, eikä jatkuvasti haluta lisää. Sosiaalisen hyvinvoinnin lisääntyessä myös jatkuva materiantarve pienenee. Eräs viisas sananlasku kuuluu että ”Jos tietää minkä verran on tarpeeksi, on rikas.”

Inhimillinen blogikirjoitus

Huh, ensimmäinen blogi-kirjoitukseni. Olen siis 24-vuotias helsinkiläinen sosionomiopiskelija ja päädyin kirjoittamaan blogia, koska oikeastaan kouluni eräs kurssi sitä vaatii. Tai no, ei varsinaisesti vaadi, mutta kuulemma helpottaa. Ja koska sinisilmäisesti uskon siihen, että tästä voisi olla apua, niin why not? Onhan tämä muodikastakin.. Ja reflektointikin on keskeinen työskentelytapa opinnoissani. Eikös tämä ole juuri sitä?

Voisin hieman kertoa itsestäni; siis jo aiempien faktojen lisäksi, olen hyvin tavallinen nuori nainen. Tai itseasiassa koen olevani tyttö, vaikka lainmukaan olenkin jo aikuinen. Mikä tekee minusta tavallisen? Minulla on perhe, koti, ystäviä, harrastuksia, työ ja käynpä vielä kouluakin. Sosiaalipedagogisesta näkökulmasta olen siis mallikelpoinen kansalainen; sekä ulkoinen että sisäinen elämänhallinta on hanskassa, samoin kuin yhteisöllisyys ja osallisuus. En sosionomiopinnoissani pysty spesifioitumaan mihinkään tiettyyn hommaan, mutta päälinjauksena tutkinnossamme painotetaan sosiaalipedagogiikkaan. Kukin voi kohdallaan selvittää mitä se sitten tarkoittaa. Itse vaadin noin 30 opintopistettä asian ymmärtämiseen, joten en lähde tässä kovin tarkkaa kuvausta sanalle antamaan. Sen voin lyhykäisesti sanoa, että sosiaalipedagogiikan yksi tärkeimpiä tavoitteita on jokaisen ihmisen täysivaltaistaminen ja kiinnittäminen yhteiskuntaan. Itse en kyllä pidä em. tavoitteita elämän tärkeimpinä asioina. Maailmassa on muutakin, kun yhteiskuntaan kuuluminen. Muutakin kuin työ, harrastukset ja koulu. Itse pidän ihmistä luonnollisena olentona. Uskallan väittää, että luonnollisempana kuin monet muut enää tänä päivänä. Ihmisen "älykkyys" on irrottanut meidät luonnosta, siitä johon vielä joskus kuuluimme. Mutta totuus on se, että ihminen tarvitsee luontoa. Mistä me ruokamme saisimme, jos ympärillämme olisi vain pilvenpiirtäjiä ja tehtaita? Vaikkakin kylläpä kai ruokakin muuttuu koko ajan teollisemmaksi, niin ehkä tulevaisuuden porkkanat ja perunatkin luotaisiin laboratorioissa.

Mutta tässä nyt menetän parhaillaan blogi-neitsyyttäni. Melkoinen hetki elämässä. Olkoon ensimmäinen postaukseni nyt tässä. Rauhaa ja rakkautta veikkoset!

    Kuvassa minä (ja Fishtail) Nepalin vuoristossa v. 2011