Olen ollut Nepalissa nyt n. kolme kuukautta ja olen ehtinyt kokea kaikenlaista. Sisäisesti olen saanut nauttia ja kärsiä erilaisista tunnereaktioista; välillä kaikki on ollut ihanaa ja jopa täydellistä, kun taas välillä olen vihannut kaikkea vuorollaan, Nepalia, kaikkia hyvinvointivaltioita, itseäni jne... Tällä hetkellä tunteet ovat aika tasaiset, mutta alan kyllä olla jo valmis kotiinlähtöön.
Alku Nepalissa oli mukavaa. Olen ollut täällä aikasemminkin, joten mitään kulttuurishokkia tai muitakaan järkytyksiä en joutunut käymään läpi. Olin muutaman päivän pääkaupungissa Kathmandussa, ennen kuin menin aloittamaan työharjoittelua Nepalin paratiisikaupunkiin Pokharaan. Pokharassa asuin turisteille suunnatulla alueella, Lakesidellä. Siellä elämä vaikutti alkuun helpolta. Kauniit vuoristomaisemat laakson ympärillä rauhoittivat mieltä ja tunnelma oli Kathmanduun verrattuna hyvin seesteinen. Guest house, johon majauduin, oli suorastaan kuin luksushotelli lämpimine suihkuineen ja nettiyhteyksineen.
Pian aloitin työharjoittelun lastenkodissa (Namaste), joka sijaitsi mukavasti 10 minuutin kävelymatkan päässä. Lapset olivat ihania ja kaikki oli täydellistä. En ensimmäisen kuukauden aikana halunnut edes ajatella kotiinpaluuta, mitä nyt ikävöin kotona ollutta miestäni.
Ihanuutta kesti siihen asti, kunnes lähdin taas Kathmanduun, jossa tapasin tämän hetkisen "työnantajani" Sushil Babu Chettrin. Hän on nepalilainen monitoimimies. Hän on valokuvaaja, kirjailija, itseoppinut sosiaalityöntekijä ja kutsuu itseään vieläpä aktivistiksi. Keskusteltuani noin 15 minuuttia Sushilin kanssa, ajatusmaailmani meni hetkeksi sekaisin. Hän valotti hieman hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminnan moraalisuuden kyseenalaisuutta. Organisaatio, jonka kautta olin tuolloin työharjoittelussa, muuttui hetkessä silmissäni rahanahneeksi bisnekseksi. Miksi minun piti maksaa 400€ kuukaudessa siitä, että haluan tehdä ilmaiseksi töitä heille? En löytänyt siitä enää minkäänlaista logiikkaa. Etenkin kun miettii, että mitä kaikkea sillä rahalla olisi voinut ostaa suoraan lapsille sen sijaan, että rahat valuvat ties mihin. Organisaation järjestämät suuret tapahtumat ja kalliit illalliset tuntuivat ällöttävältä pröystäilyltä orpojen lasten kustannuksella.
Kuulin, että moni järjestö ottaa vielä suurempia summia vapaaehtoisilta. Ihmisten köyhyys ja pahoinvointi on yhtäkkiä todella mediaseksikästä. Matkatoimistot myyvät pakettimatkoja, joihin kuuluu eksoottinen vierailu lastenkodissä. Mitä?!
Sushil työskentelee Nepalissa päätoimisesti katulasten hyväksi. Hän on tehnyt kuntouttavaa ja vieroittavaa työtä kadulla asuvien lasten parissa ja nyt hän työskentelee paikassa, johon on otettu seitsemän poikaa kadulta asumaan. Sushil on ns. kokemusasiantuntija. Hän jos joku tietää millaisia ajatuksia katulapsen päässä pyörii, sillä hän on itsekin asunut kadulla.
Menin takaisin Pokharaan jatkamaan työharjoitteluani ja pian aloin nähdä todellisuutta myös siellä. Jostain syystä katulapset ilmaantuivat sielläkin katukuvaan. Heidät tunnistaa mm. likaisesta ulkoisesta olemuksesta, tyhjästä katseesta ja "liimapussista". Lähes kaikki kadulla asuvat lapset haistelevat liimaa. Liima on helposti saatavilla ja se on halpaa ja helppokäyttöistä. Liimatuubin voi ostaa lähimmästä kioskista ja tyhjentää pieneen muovipussiin ja ei kun imppaamaan.
Ahdisti. Mitä voin tehdä noiden katulasten hyväksi? Rahaa ei saa kuulemma antaa, koska se voi päätyä jonkun mafian käsiin. Elin pitkään siinä ajatuksessa, että jos ostaisin heille ruokaa tai juotavaa, voisin auttaa heitä. Näin ei kuitenkaan ole. Sushilin mukaan suurin osa katulapsista on karannut lastenkodista tai lähetetty tänne Intiasta. Katulasten tukeminen vaan paisuttaa ongelmaa. Jos lapset huomaavat, että kadulla kerjääminen on tuottoisaa, miksi he sen lopettaisivat. Kadulla on mukavaa, vapauttavaa. Saa tehdä mitä haluaa ja kukaan ei nipota. Liimapäissään maailma näyttää valoisalta ja olo on mielekäs. Ihanaa, kun jalot turistitkin ostavat jotain satunnaisia mukavuuksia, kuten vaatteita, karkkia ja herkullisia aterioita ravintolasta. Ongelmana vaan sattuu olemaan se, että katu ei ole turvallinen paikka lapselle. Kadulla piilee monia vaaroja, kuten ihmiskauppa, vaaralliset huumeet ja väkivalta.
Tällä hetkellä työskentelen paikassa (Wegain Zone), jossa nämä seitsemän entistä katulasta asuvat. Vielä kolme kuukautta sitten he kaikki asuivat kadulla, imppasivat liimaa ja käyttivät satunnaisesti myös muita päihteitä. Nyt lapset ovat kuitenkin jo sen verran kuivilla, että vetävät enää vain tupakkaa. Opetamme lapsille perusasioita, kuten käytöstapoja, ruoanlaittoa, matematiikkaa, englantia, taiteita jne. Työ on tuottanut tulosta ja lapset pääsevät jo ensi syksynä aloittamaan koulun!
Kaikenkaikkiaan reissu on ollut todella tapahtumarikas, ainakin henkisellä tasolla, ja voisin tuottaa tekstiä varmasti vaikka kokonaisen kirjan verran. Vielä olisi kolmisen viikkoa reissua jäljellä, josta noin puolitoista viikkoa työtä ja puolitoista viikkoa sitten odotettua lomailua. Kelitkin alkavat olla aika kesäiset, jopa trooppiset. No ei muuta kun, nähdään taas pian! :)
Alku Nepalissa oli mukavaa. Olen ollut täällä aikasemminkin, joten mitään kulttuurishokkia tai muitakaan järkytyksiä en joutunut käymään läpi. Olin muutaman päivän pääkaupungissa Kathmandussa, ennen kuin menin aloittamaan työharjoittelua Nepalin paratiisikaupunkiin Pokharaan. Pokharassa asuin turisteille suunnatulla alueella, Lakesidellä. Siellä elämä vaikutti alkuun helpolta. Kauniit vuoristomaisemat laakson ympärillä rauhoittivat mieltä ja tunnelma oli Kathmanduun verrattuna hyvin seesteinen. Guest house, johon majauduin, oli suorastaan kuin luksushotelli lämpimine suihkuineen ja nettiyhteyksineen.
 |
| Namasten lapset piknikillä |
Ihanuutta kesti siihen asti, kunnes lähdin taas Kathmanduun, jossa tapasin tämän hetkisen "työnantajani" Sushil Babu Chettrin. Hän on nepalilainen monitoimimies. Hän on valokuvaaja, kirjailija, itseoppinut sosiaalityöntekijä ja kutsuu itseään vieläpä aktivistiksi. Keskusteltuani noin 15 minuuttia Sushilin kanssa, ajatusmaailmani meni hetkeksi sekaisin. Hän valotti hieman hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminnan moraalisuuden kyseenalaisuutta. Organisaatio, jonka kautta olin tuolloin työharjoittelussa, muuttui hetkessä silmissäni rahanahneeksi bisnekseksi. Miksi minun piti maksaa 400€ kuukaudessa siitä, että haluan tehdä ilmaiseksi töitä heille? En löytänyt siitä enää minkäänlaista logiikkaa. Etenkin kun miettii, että mitä kaikkea sillä rahalla olisi voinut ostaa suoraan lapsille sen sijaan, että rahat valuvat ties mihin. Organisaation järjestämät suuret tapahtumat ja kalliit illalliset tuntuivat ällöttävältä pröystäilyltä orpojen lasten kustannuksella.
Kuulin, että moni järjestö ottaa vielä suurempia summia vapaaehtoisilta. Ihmisten köyhyys ja pahoinvointi on yhtäkkiä todella mediaseksikästä. Matkatoimistot myyvät pakettimatkoja, joihin kuuluu eksoottinen vierailu lastenkodissä. Mitä?!
Sushil työskentelee Nepalissa päätoimisesti katulasten hyväksi. Hän on tehnyt kuntouttavaa ja vieroittavaa työtä kadulla asuvien lasten parissa ja nyt hän työskentelee paikassa, johon on otettu seitsemän poikaa kadulta asumaan. Sushil on ns. kokemusasiantuntija. Hän jos joku tietää millaisia ajatuksia katulapsen päässä pyörii, sillä hän on itsekin asunut kadulla.
Menin takaisin Pokharaan jatkamaan työharjoitteluani ja pian aloin nähdä todellisuutta myös siellä. Jostain syystä katulapset ilmaantuivat sielläkin katukuvaan. Heidät tunnistaa mm. likaisesta ulkoisesta olemuksesta, tyhjästä katseesta ja "liimapussista". Lähes kaikki kadulla asuvat lapset haistelevat liimaa. Liima on helposti saatavilla ja se on halpaa ja helppokäyttöistä. Liimatuubin voi ostaa lähimmästä kioskista ja tyhjentää pieneen muovipussiin ja ei kun imppaamaan.
Ahdisti. Mitä voin tehdä noiden katulasten hyväksi? Rahaa ei saa kuulemma antaa, koska se voi päätyä jonkun mafian käsiin. Elin pitkään siinä ajatuksessa, että jos ostaisin heille ruokaa tai juotavaa, voisin auttaa heitä. Näin ei kuitenkaan ole. Sushilin mukaan suurin osa katulapsista on karannut lastenkodista tai lähetetty tänne Intiasta. Katulasten tukeminen vaan paisuttaa ongelmaa. Jos lapset huomaavat, että kadulla kerjääminen on tuottoisaa, miksi he sen lopettaisivat. Kadulla on mukavaa, vapauttavaa. Saa tehdä mitä haluaa ja kukaan ei nipota. Liimapäissään maailma näyttää valoisalta ja olo on mielekäs. Ihanaa, kun jalot turistitkin ostavat jotain satunnaisia mukavuuksia, kuten vaatteita, karkkia ja herkullisia aterioita ravintolasta. Ongelmana vaan sattuu olemaan se, että katu ei ole turvallinen paikka lapselle. Kadulla piilee monia vaaroja, kuten ihmiskauppa, vaaralliset huumeet ja väkivalta.
Tällä hetkellä työskentelen paikassa (Wegain Zone), jossa nämä seitsemän entistä katulasta asuvat. Vielä kolme kuukautta sitten he kaikki asuivat kadulla, imppasivat liimaa ja käyttivät satunnaisesti myös muita päihteitä. Nyt lapset ovat kuitenkin jo sen verran kuivilla, että vetävät enää vain tupakkaa. Opetamme lapsille perusasioita, kuten käytöstapoja, ruoanlaittoa, matematiikkaa, englantia, taiteita jne. Työ on tuottanut tulosta ja lapset pääsevät jo ensi syksynä aloittamaan koulun!
Kaikenkaikkiaan reissu on ollut todella tapahtumarikas, ainakin henkisellä tasolla, ja voisin tuottaa tekstiä varmasti vaikka kokonaisen kirjan verran. Vielä olisi kolmisen viikkoa reissua jäljellä, josta noin puolitoista viikkoa työtä ja puolitoista viikkoa sitten odotettua lomailua. Kelitkin alkavat olla aika kesäiset, jopa trooppiset. No ei muuta kun, nähdään taas pian! :)
 |
| Pojat Wegain Zonella räntäsateen jälkeen |
